Lauantai-illalla istuin Tubeconin infotiskin äärellä jo henkisesti valmistautumassa päivän paketointiin, kun sisään alkoi juosta vauhdilla osallistujia. Rajuilma oli iskenyt päälle ja areenan piha-alue piti saada tyhjäksi koska tuuli nappasi kiinni esittelytelttoihin sekä Rushin hyppyalueeseen. Illan keikan alettua aloin selata somea. Asuin alueen FB-ilmoitustaululle alkoi tulla kuvia. Alikulku tulvi, puita oli kaatunut tielle, peltikatto oli rullautunut talosta, kaatunut puu oli rikkonut kerrostalosta ikkunoita.
Hetken aikaa hirvitti. Miten ihmeessä tästä pääsee kotiin. Jos tiet ovat enemmän vähemmän tukossa tulvivien vesien ja kaatuneiden puiden vuoksi ei mies pääse hakemaan minua. Junaliikenne pamahti välittömästi myöhyästymismoodiin sadekuuron alettua ja luettuani kaatuneista puista ajatus märästä ja pimeästä Keskupuistosta ei kuitenkaan houkutellut. Lopulta ysin jälkeen kun olimme saaneet saateltua osallistujat kotimatkalle kävin palauttamassa tietokoneet ja radiopuhelimet toimistolle ja soitin miehelle, että lähden nyt kotimatkalle.
Rajuilman asemasta astuin autiolle pihalle ihmettelemään ehkä yhtä upeimpia auringonlaskuja, joita olen koskaan nähnyt. Kävelin Pasilan asemalle ja ehdin sopivasti laiturille kun 20 minuuttia myöhässä kulkenut juna siihen tuli. Kotimatkalla asemalta kotiin kävellessä alkoi sataa uudelleen. Kiskoin niskaan sadeviittaa ja kiipeilin kävelytielle kaatuneiden mäntyjen yli kohti kotia.
Sunnuntaiaamu valkeni meidän ikkunasta katsottuna liki normaalilta. Tarkempi kävely paljasti, että päiväkodin kulmalta oli kaksi vaahteraa revennyt todella pahasti, koulureitillä retkotti puolikas salavaa ja Alppiruusupuisto oli muuttunut sadunomaisesta lähinnä hengenvaaralliseksi kun tuulen kaatamat puut retkottivat miten tahansa. Sitten ääneen pääsi some. Ne ihmiset internetin alalaidasta, jotka aina tietävät paremmin miten asiat tapahtuvat. Heidän mukaan mitään myrskyä ei ole ollut. Naurettavaa paisuttelua ja taas vain osoitus siitä, että helsinkiläiset ovat hieman heikompaa tekoa kuin muut kunnon suomalaiset.
Näinä kohtina en voi kuin hämmästyä. Se, että joku asia, kuten tässä tapauksessa rajuilma, ei osu kohdallesi se ei poista sitä tosiasiaa, että se silti on tapahtunut. Ja kun kyse on vesialueen yli tulevasta ukkosrintamasta ei valitettavasti voida suoraan sanoa, että nyt se tulee Helsinkiin, mutta kiertää sitten jonkun toisen paikkakunnan. Se tulee mistä sattuu tulemaan ja tasan sillä voimakkuudella kun sattuu tulemaan. Helsingin kohdalla tilanne oli siksikin vielä kriittinen, että lauantaina alueella järjestettiin kaksi isoa conia, yhdet isot festarit ja kirsikkana kakun päälle juostiin vielä maratonia. Kaupunki oli siis täynnä väkeä, joka ei voinut suorilta hakeutua suojaan omaan kotiinsa.
Nyt ihmeen kaupalla säästyttiin pahoilta henkilövahingoilta. Yleisötapahtumien osalta siitä kiitos kuuluu järjestäjille, jotka esim. Flowssa osasivat tyhjentää telttoja ja jotka tajusivat pistää konsertin holdiin pahimman myrkän ajaksi. Sonispheren syöksyvirtauksesta on opittu ja se vaatii välillä myös ratkaisuja jotka voivat tuntua liitoittelulta. Itse olen tässä suhteessa ehdottomasti enemmän parempi katsoa kuin katua -koulukunnan edustaja. Ja veikkaanpa vielä, että jos varotoimenpiteitä ei olisi tehty ja vaikkapa Flowssa tai Tubeconissa olisi tapahtunut jotain niin sitten ne samat ihmiset olisivat huutaneet yhtä lailla somessa.
Tämän kaltainen vähättelevä, yksisilmäinen ja faktoilta silmänsä sulkeva kommentointi ei kuitenkaan vain rajoitu tähän luonnonilmiöön. Jostain syystä elämme yhteiskunnassa, jossa on normaalia vähätellä toisen mahdolliset tunteet ihan puhtaasti siltä pohjalta, että koska minä koen asiaa näin niin et sinäkään voi kokea muuta. Tätä esiintyy paitsi vähemmistöjen kohtelussa niin myös äärettömän monessa muussa tilanteessa. Kroonista kipua kärsivälle tarjotaan buranaa ja säännöllistä jumppaa tai kieltäydytään uskomasta että mitään kipua edes on. Tai että koska keski-ikäinen mies ole koskaan kokenut työelämässä syrjintää ei sitä voi olla olemassa. Lähdekriittisyys on tietysti jossain määrin tervettä, mutta sitten pitäisi myös tajuta, että se oma kokemus ei ole se riittävä lähde.
Ja sitten puhumattakaan siitä, että oltaisiin empaattisia toista kohtaan. Vaikka nyt sattuisikin olemaan niin, että tämä rajuilman huono kesto on ihan puhtaasti meidän heikkoudestamme kiinni niin silti sitä voisi olla ihan vain kohdallaan toivottaa tsemppiä raivaustöihin sen asemasta, että pitää tiukasti kiinni siitä, että tämä on taas väärin myrskytty. Toisaalta varsinkin tämän luonnonilmiön kohdalla en kyllä aidosti tajua miksi joku sen myrskyn haluaa päälleen. Kun ei se myrskytuhojen kartoitus minusta ollut yhtään sen mukavampaa myöskään siellä metsässä, jossa kävimme 2011 Tapani-myrskyn jälkeen veljeni kanssa laskemassa kaatuneita puita. Itseasiassa siellä metsässä kukaan ei ollut hengenvaarassa ja kun meillä tuo metsä ei ole tapa tienata, niin se oli itseasiassa minusta huomattavasti vähäisempi asia mitä vaikka täällä kotikulmilla ihmisen asuntoon kaatunut puu. Sen verran ymmärrän kuitenkin että tämä on minun tilanteeni ja että siinä kohtaa kun syöksyvirtaus pyyhkäiseen nurin perheen elannon niin ne kaatuneet puut metsässä vituttaa hieman eri kertoimella mitä minun ja veljeni kohdalla.
Miten tämä keskustelutyyli sitten voitaisiin muuttaa? Ainakin voisimme opetella kuuntelemaan aktiivisesti? Tämä on itseasiassa aika mielenkiintoinen harjoitus valmennustilanteissa vetää. Voisi kuvitella, että kyllähän nyt jokainen osaa kuunnella, mutta kuinka usein aidosti pysähdymme kuuntelemaan mitä toisella on sanottavaa ja laskemme ne omat filtterimme alas. Tahallisella ilkeydellä ja väärinymmärtämisellä lisäämme vain pahoinvointia ympäristössämme. Ja varsinkin internetin alalaidasta puhuttaessa on hyvä muistaa, että sielläkin pitäisi sanoa vain asioita, jotka tulisi uskaltaa toistaa myös ihmisille suoraan päin kasvoja.
Nojatuolimatka 