Eilen päättyi ensimmäinen lukuvuoteni monimuoto-opiskelijana. Aloitin viime elokuussa opinnot motivoituneena, mutta myös äärettömän epävarmana. Jos wikipediasta etsii juttua huijarisyndroomasta, löytyy kuvituskuvana todennäköisesti tärähtänyt selfie minusta. Olin aivan varma että opintojen myötä kaikki huomaavat, että olen viimeiset kymmenen vuotta esittäyny vain olevani asiantuntija alalla, jota nyt päädyin opiskelemaan. Noh, ei siinä nyt sitten ihan niinkään käynyt.
Opiskelen yhteisöpedagogiksi ja suuntaudun järjestöjen kehittämiseen. Pääsin viime talven aikana suorittamaan nyt syksyllä ensimmäistä kertaa starttaavan työyhteisöpedagogi, koulutuksesta 20 opintopisteen siivun jo koulutuksen pilotointikokeilussa. Kokonaisuus oli enemmän kuin mielenkiintoinen ihmiselle, joka on paiskinut viimeiset kymmenen vuotta töitä ammattijärjestössä.
Ja tuliko opinnoissa sitten turpaan? No ei tullut. Odottelen vielä arvosanoja yhdestä kurssista, mutta edellyttäen että kurssi menee kuten muutkin olen suorittanut kuluvan talven aikan 61 opintopistettä hyvillä arvosanoilla. Tästä jatkan lapsen aloittaessa koulutiensä viimeistelemällä vielä kymmenen opintopistettä kesäopintoja ja jatkan syksyyn opinnäytetyön ja viimeisten parin kurssin voimin. Tulevaisuudesta kuitenkin myöhemmin lisää. Tehdään nyt ensin tiliä menneestä.
Monimuoto-opiskelut ovat työssäkäyvälle mielekäs tapa suorittaa korkeakouluopintoja. Lähiopiskelupäiviä minulla oli yleensä noihin perusopintoihin liittyen kolme kuukaudessa ja sen päälle tuli vielä työyhteisöpuolen lähiopetuspäivät. Neuvottelin tai no rehellisyyden nimissä kouluttautumiseen positiivisesti suhtautuva esimies tarjoa diilin, jossa joka toinen löhiopetuspäivä oli minulle työaikaa ja joka toinen meni omasta pussista. Tosin meillä kun on töissä käytössä tuntipankki ja noita ylitöitä tulee koulutusten kanssa tehtyä en joutunut olemaan päivääkään palkattomalla.
Suurin haaste opinnoille oli välimatka. Kampuksen sijaitessa Nurmijärvellä kirjaimellisesti korpikuusen kannon alla on liikkuminen vähän haastavaa ihmisille, joka ei halua ajaa autolla. Tuosta läheltä menisi kyllä bussi, mutta onneksi löysin jo ensimmäisenä opiskelupäivänä itselleni mahtavan kimppakyytijengin. Näitä minun kimppakyytiläisiäni sekä meidän kanssa samaan pedagogiseen pienryhmään valikoituneita naisia saan kiittää siitä, että opinnot ovat menneet näinkin sujuvasti. Olemme tehneet valtavasti töitä yhdessä ja samanhenkisessä porukassa on helppo ollut sparrata omia ja muiden opintoihin (ja usein muuhunkin elämään) liittyviä ongelmia.
Isoin haasta työn yhteydessä opiskelulle tuo ajan käyttö. Aika on resurssi jossa ainakin meidän perheessä on aina puutetta. Meillä työt aloitettiin usein niin että lähdetiin juoksuttamaan palautuspäivästä kalenteria taaksepäin ja sitten lyötiin lukkoon ne harvat hetket, jotka aidosti on tilaa opinnoille. Ja sitten oli pakko aina varata puskuria vähintään viikko kun aina jollain oli lapsi kipeänä, töissä paniikki tai muuten vain tilanne päällä. Menetelmä kuitenkin toimi ja kertaakaan en näissä opinnoissa tuntenut aikaisemmissa opintoviritelmissä tuttua seinät kaatuu päälle -tunnetta.
Aivan kevyt tämä vuosi ei kuitenkaan ollut. Sen huomasin oikeastaan vasta kun jäin kesälomalle. Huomasi, että aivot surrasivat täysillä ja olenkin tämän loman aikana lukenut ennätyspaljon viihdekirjallisuutta, jotta saan aivot off-asentoon. Nyt kun lomalla on oltu kolme viikkoa alkaa akut sitten ollakin täynnä. Syksyn opintojen pariin paluu siinäkin mielessä mielekäs että tällä kertaa saan ottaa opinnoille ihan rauhassa aikaa jäädessäni opintovapaalle. Lapsen lähtiessä kouluun onkin tarkoitus, että minä vietän kuukaudet perehtyen nyt ensin moninaisuuden kohtaamiseen ja sukupuolisensitiivisyyteen, sitten pedagogisiin menetelmiin ja siinä sivussa pitäisi edistää myös työhyvinvointiin liittyvää opinnäytetyötäni. Jos kaikki menee putkeen on minulla tutkinto kädessä jossain vaiheessa ensi talvea. Sitten onkin hyvä miettiä että mitä tekisi sen jälkeen. Nyt kun se mörkö siitä, että osaanko tai pärjäänkö on saatu nitistettyä haluaisin kyllä haastaa itseäni vielä lisääkin.
Nojatuolimatka 