Pari vuotta olen ihaillut lapsen menoa potkulaudalla ja eilen lapsen soittotunnin aikana kun mies meni eläinkaupasta hakemaan kissalle ruokaa marssin Prismaan ja sieltä kassalle kainalossani potkulauta. Varttia myöhemmin kruisailimmekin jo tyytyväisenä kohti auringonlaskua jälkeläisen kanssa ja tänään tuntin aamulla takapuolessani sen että jotain uutta on tullut tehtyä.
Tänään lähdettiin jo heti uudestaan kierrokselle. Kaksi kilometriä meni yllättävän helposti ja huomenna räntäsateessa voidaan liukastella sitten varmaankin vielä tämänpäiväistäkin kipeämmän takapuolen kanssa.
Potkulauta osui taas siis siihen tunteeseen joka herää jokainen kevät. Kun päivät pitenevät ja kadut kuoritaan sepelistä niin on vain pakko päästä liikkeelle. Talvet voin maata helposti sohvan nurkassa, mutta ensimmäiset valoisat illat pakottavat liikkeelle. Toisaalta kroppa myös huutaa liikettä kun ensin tuli tikkien vuoksi liikuntataukoa ja sen päälle vielä noro vei voimat. Nyt kroppa olikin selvästi jo tukkoinen ja unien laatu kärsi jo selvästi liikunnan puutteesta. Viimeiset yöt olen nukkunut kuin tukki ja jotenkin kummasti ajatuskin juoksee ihan eri ratoja. Polte työmatkapyöräilyyn olisi myös kova, mutta eilisen lenkin perusteella Keskuspuisto ei ole vielä riittävän sula minun makuuni. Nyt vaan täytyy toivoa, että nuo ensi yön lumisateet on tämän kauden viimeiset ja saadaan pian valoisien iltojen lisäksi myös lämpimämpiä iltoja.
Nojatuolimatka 