Tällä viikolla olen taas vaihtanut päähäni opiskelijan lippiksen joka on mahdollistanut iltoihin enemmän aikaa kaikkaan sellaiseen mihin normaalisti ei ole kuten sen verran pidemmän kaavan mukaan kokkailuun että saatiin perunatkin kerrankin keitettyä. Kysyin lapselta ruokatoiveita ja tilaus oli jotenkin hyvin perinteinen. Nakkikastiketta piti kuulemma saada, ruskealla kastikkeella.
Oli muuten ensimmäinen nakkikastike, jonka tein lapselle ja itseasiassa varmaan ensimmäinen nakkikastike noin ylipäätään.
Lapsi tuijotti kastiketta ensin nyrpeänä. Kermainen soosi kun ei ollut riittävän ruskeaa. Oikeasti epäilen, että Palmian tilaamaana margariinikin maistuu paremmalta kuin minun kaupasta kantamana. Laitosruoan paras ominaisuus lapsen mielestä tosin taitaa olla se, että ruoka ei noin ylipätään maistu millekään. Että yritä tässä nyt selvitä kilpailussa kun vastassa on ehtymättömät puolivalmistesoosikanisterit.
Nakkikastike kuitenkin upposi lapseen. Ja hyvältä se maistui vuosien jälkeen myös omassa suussa. Jotenkin näitä oman lapsuuden klassikkoruokia ei ole tullut itse kokattua ja ylipäätään meillä ei perunoita arkiruokalistalla juuri nähdä. Tässä kuitenkin maistui vahva lohturuoan fiilis. Sellainen turvallisen ja helpon ruoan fiilis. Tiedän, että osa mieltä lohturuoat tunnesyömiseen, mutta itse enemmänkin näen ne enemmän nostalgiaruokina. Sellaisina joissa palataan oman historian ruokamuistoihin. Niihin ruokiin joita syötiin lapsena kotona perheen kanssa, joita isovanhemmat tarjoilivat ja joissa maistui se mausteista parhain, rakkaus.
Nojatuolimatka 