Äitiys, ura ja kipeää tekevät hetket

Jatketaan taas perhettä ja uraa pohtivilla teemoilla. Aikaisemmin olen jo kuvannut niitä asioita, jotka omassa elämässäni toimii mahdollistajina sille, että saan töiden, perheen ja opiskelujen kombon pidettyä paketissa sekä myös sitä miten tärkeää poteroitumisen asemasta olisi aiheeseen liittyvissä keskusteluissa tunnistaa oma etuoikeutensa. Nyt lähdetään puhumaan niistä asioista, jotka tekevät kipeää äitiyttä ja uraa yhdistettäessä. Niistä asioista, joista ei juuri koskaan puhuta ääneen, koska tiedetään, että niitä käytettäisiin vain aseena jolla voidaan lyödä lisää sitä joka makaa jo valmiiksi maassa.

Keskiviikkoaamuyönä vanhempien väliin kömpi pieni kekäleeltä tuntunut poika, joka kuumelääkkeen saatuaan ei enää saanut unen päästä kiinni. Siinä kohtaa kun ennen viittä istut olohuoneen lattialla askartelemassa taikasauvaa kepistä ja silkkimassasta niin voit jo arvata, että päivästä tulee pitkä. Varsinkin kun kalenterista löytyi niin strategiatyöpajaa, asiakaspalaveria kuin opiskelupienryhmän tapaamista. Että siinä ei töihin tultu hyvällä fiiliksellä eikä fiiliksiä ainakaan auttanut työkaveri, joka kuullessaan, että joudun olemaan torstain lapsen kanssa kotona, myötätuntoisesti totesi, että tämä on nyt kyllä todella huono ajankohta.

Tuohon huonoon ajankohtaan kiteytyy se, miksi niin moni nainen puree huulta eikä puhu siitä mikä perheen ja työn fuusiossa on vaikeaa. Empatiaa ei tipu ja huomaat tulleesi sitä totuutta vahvistavaksi esimerkiksi, joita esim. BMW:n entinen Suomen toimitusjohtaja Hesarissa viime lauantaina kertoi. Että kun naisella ei ole lapsia hän voi keskittyä töihin. Lapsellinen nainen päätyy tekemään 200% töitä ja tuntee silti usein olevansa aina väärässä paikassa ja tekevänsä liian vähän töitä, mutta silti on pakko vain yrittää. Ystäväpiiristäni löytyy useampia akateemisia pätkätyöläisiä, joiden kokemus on se, että jo perhevapaa voi olla liian pitkä aika olla töistä pois. Tiput rahoituskierroksilta ja reilussa vuodessakin muutut jo täysin näkymättömäksi. Joudut hakemaan sen tasa-painon sille, että rakastat kyllä lastasi, mutta et silti hänen vuokseen ole valmis vetämään vessanpöntöstä alas kaikkea sitä jonka eteen olet hyvin usein edellisen vuosikymmenen tehnyt töitä.

Kukaan ei halua myöskään olla se, joka omalla naamallaan kertoo siitä miten stressi vie muistin. Kukaan ei somessa uskalla tunnustaa että meinasi unohtaa lapsensa syntymäpäivän, koska sen asemasta että saisit myötätuntoa saat kuulla miten kelvoton olet. Asia, jonka kuitenkin varmasti jokainen näin tuntee jo riittävästi ilman ilkeitä kommentteja. Tai ainakin näin tunsi se ystäväni, joka tehdessään työtään aivan liian pienillä resursseilla tajusi lapsensa syntymäpäivän olevan tulossa edellisenä iltana kahdeksalta matkalla kotiin. Ja silti onnistui muuttamaan tilanteen niin, että lapselle asia ei näkynyt.

Vaatii aika paksua nahkaa vastata maan toisella laidalla päiväkodista tulevaan puheluun siitä, että lapsi on sairastunut ja lähteä sumplimaan sieltä ranualaiselta maantieltä käsin sitä miten lapsi haetaan päivähoidosta (no on sillä isäkin, se tyyppi joka on itseasiassa meillä laitettu ensisijaiseksi yhteydenottokohteeksi päiväkotiin, mutta jolle ei koskaan soiteta) ja että miten varmistetaan että mies pääsee siihen palaveriin johon olisi pakko päästä (siihen tarvittiin yksi lapsen eno, joka kuljetti samaisen lapsen mummin aamun pikkutunteina juna-asemalle jotta mummi pääsee päästämään vävypoikansa töihin). Siinä sitä syyllistää itseään ihan riittävästi itseään siitä poissaolosta vaikka tietää, että lopputulos on aivan yhtä hyvä kuin se, että olisi itse ollut lasta hakemassa.

Itse pystyn näitä asioita käsittelemään muutamassakin vertaisryhmässä, mutta keskustelu pitäisi saada siirrettyä näiden ryhmien sisältä myös julkisuuteen, koska osin ongelma on asenteissa ja rakenteissa. Aivan ensimmäiseksi pitäisi saada yhteiskunnallinen keskustelu sille tasolle ettei ensimmäinen kommentti työn ja perheen uupumisessa ole kikkelis kokkeli mitäs läksit -tasoa. Jos tavoitteena yhteiskunnallisella tasolla on pidentää työuria on avainasemassa tässä pienten lasten äidit ja ne työurat eivät pitene sillä, että turhan moni meistä vetää arkensa läpi sinnitellen.

Kun lapsi kasvaa olisi mielenkiintoista kuulla lapselta itseltään miten paljon nämä tunteet ovat paistaneet lapselle itselleen läpi vai olemmeko onnistuneet siinä mitä on yritetty? Siinä, ettei lapsi itse tajua, että ulkopuolisen maailman käsitysten mukaan hänen elämänsä on aiheuttanut vanhemmille tai no oikeastaan vanhempien työkavereille äärettömän paljon huonoa ajoitusta.