Kymmenen vuotta sitten tänään mieheni, joka ei koskaan ollut kipeänä oli kuumeessa. Talvi loppui aikaisin ja vesi nousu Aurajoen jään päälle kertoen selvästi ettei sinne ollut asiaa. Kymmenen vuotta sitten tänään me menimme naimisiin. Tänään se samainen mies joka ei kymmenessä vuodessa ole juurikaan sairastanut on taas toipilaana. Talvi suli omaan mahdottomuuteensa ja meidän elämä näyttää tältä.
Mitä tässä sitten on tapahtunut sen perjantaisen Aurajokirannassa sijaistevassa vanhassa tehdasrakennuksessa vietetyn juhlan ja tämän vähemmän minimalistisen jääkaapin oven välillä.
No meidän lisäksi tänne perheeseen on tullut tuo tyyppi, jonka myötä minimimalismista luovuttiin. Hän sai alkunsa heti kun lupa annettiin tulla. Piti meitä varpaillaan pitkät viikot alkuraskauden geenitesteineen ja ei olisi millään halunnut syntyä. Ja sitten kun hän syntyi ei hän millään olisi halunnut nukkua. Nyt 6,5 vuotta myöhemmin hän on verbaalisesti taitava pieni nörtti, joka osaa vedellä meitä vanhempia yhtä aikaa kaikista oikeista ja vääristä naruista. Hyvä tyyppi, parempaa ei olisi voinut toivoa.
Olemme asuneet kahdessa kodissa, joista ensimmäinen ei tuntunut kodilta missään vaiheessa ja toinen tuntui heti. Siitäkin huolimatta, että tämä nykyinen on edelleen seitsemän vuoden asumisen jälkeen vailla suurinta osaa listoja. Joka ei välttämättä ole niin huono juttu, koska pinnat itseasiassa näyttävät siltä että ne voisi kaivata vähän uutta maalia pintaansa.
Olemme työskennelleet kolmen työnantajan palveluksessa seitsemässä eri tehtävässä sekä saaneet kasaan kolme tutkintoa ja puolet neljännestä. Eli taidamme olla oppikirja esimerkki kahdesta korkeakoulutetusta asiantuntijasta, jotka tykkäävät työnteosta ja joilla on ollut hyvää onnea työnantajien suhteen. Itselleni tuli kymmenen vuotta täyteen nykyisellä tammikuussa ja mieskin on ollut ensi vuonna kymnenen vuotta nykyisellään.
Olemme haudanneet kaikki häiden aikaan elossaolleet tai no ylipäätään aikuisuuteen saakka eläneet isovanhempamme. Mummoni kuoli runsaat puoli vuotta häittemme jälkeen muutamaa kuukautta vajaan 90 vuoden iässä. Miehen isoisä kuoli hieman ennen lapsemme syntymää ja isoäideistä ensimmäinen muutama vuosi miehensä jälkeen. Viimeinen isovanhemmista, se miehelle omistaan läheisin kuoli kaksi vuotta sitten. Nyt sitten toivotaan, että saadaan viettää seuraavat vuodet hautajaisista vapaata elämää.
Olemme matkustaneet maalla, meressä ja ilmassa. Olemme lukeneet hyllymetreittäin kirjoja, katsoneet tunti tolkulla elokuvia ja syöneet litrakaupalla popcornia. Pidän yhtenä parisuhteemme parhaimpana puolena sitä, että tykkäämme samoista asioista. Suurin osa harrastuksistamme ja kiinnostuksenkohteistamme on sellaisia, että niiden tekeminen yhdessä on luontevaa
Ja lopuksi on helppo todeta, että me olemme olleet onnellisia. Itseasassa välillä niin onnellisia, että olen epäillyt miten pitkään se onni voi jatkua. Tai että vähintään se pitää kätkeä ettei sitä saa kukaan vietyä pois. Mutta eletään nyt vaarallisesti ja todetaan suoraan, että viimeiset kymmenen vuotta ovat olleet elämäni onnellisinta aikaa ja toivon, että tätä onnea ei ammenneta määrämittaisesta laarista.
Nojatuolimatka 