Tänään oli meidän perheessä jännä päivä. Lapsi meni eskarin kanssa ensimmäistä kertaa harjoittelemaan kouluun ja illalla oli myös ensimmäinen vanhempainilta meille koulutulokkaiden vanhemmille. Eilen ei meinannut lapselle uni tulla silmään. Ajatus kouluun menemisestä luonnollisesti jännitti vaikka katu-uskottavuudestaan kiinni pitävä kaveri olikin pokkana eskariopelle väittänyt, että häntä ei hermostuttanut, mutta äitiä sitten senkin edestä kuulemma.
Tässä kohtaa on kuitenkin pakko myöntää, että minua ei juurikaan koulu jännitä. Olen onnistunut löytämään jonkun sisäisen zenin tämän kouluasian suhteen ja tämä vierailu koululla vain vahvisti ajatustani siitä, että kyllä tässä hyvin mennään. Pidätän kuitenkin oikeuden kirkua ja repiä hiuksia päästäni jos saamme tiedon, että lapsi sijoietaan luokalle, jossa ei ole yhtään ystäviä ja joutuu ainoana naapuruston lapsista eri iltapäiväkerhoon.
Koulutulokaselämä ei alkanut kirjeen kohdalla hyvin. Kivasta visusta huolimatta paketin sisältö oli pelkästään aikuisille suunniteltu. Koululle menin vakuuttuneena siitä, että pääsemme kuulemaan ettei koulu ja kaupunki ole mitekään varautunut jättisuuren ikäluokan saapumiseen, mutta homma näyttikin olevan koulun päässä hyvällä mallilla.
Koulutielle astuminen on iso muutos meidän perheessä. Elokuusta alkaen meidän perheessämme ei ole ketään jonka vuoksi pitäisi juosta ajoissa eskarin portille. Lapsen elinpiiri laajenee myös suuresti. Nyt sitten käydäänkiin tiivitä pohdintoja siitä, että miten saataisiin sumplittua naapuruston lapset samaan iltapäiväkerhoon koulumatkojen helpottamiseksi. Iloitaan jo valmiiksi siitä, että näyttäisi ettei lapselle tulisi ainakaan koulun nykyisten käytöntöjen mukaan muita kuin kahdeksan tai yhdeksän aamuja ja iloittiin tiedosta, että koulussa katsomusaineiden opetus on hoidettu todella fiksusti. Silti tässä on paljon asioita joita pitää pohtia ja joita pitää harjoitella. Koulumatka on helppo, mutta joululomalla kun kuljimme kaveriporukan kanssa ja seurasimme eskareiden toimintaa tajusimme, että siinä missä nämä lapset liikkuvat kyllä sujuvasti yksin on porukalla kulkeminen ihan eri juttu. Siinä kohtaa huomio oli ihan kaikessa muussa kuin liikenteessä. Toinen mikä meillä tulee ajankohtaiseksi on asuntomme kenkku lukko, jonka kanssa keplottelu vaatii aikuiseltakin vähän vippaskonsteja. Ja millä ylipäätään saadaan varmistettua, että se avain kulkee repussa mukana. Harjoiteltavaa riittää siis sekä lapsella että vanhemmalla, mutta puoli vuotta on myös pitkä aika. Ehditään tässä kumpikin kasvaa vaaksan verran lisää pituutta henkisesti.
Nojatuolimatka 