Kello 6.05, lentokenttätaksi noutanut yhden, toinen selaa juna-aikatauluja ja varmistaa onhan kolmannen repussa avaimet sivutaskussa, jotta pääsevät mummin kanssa sisälle.
Kello 8.05, yksi istuu koneessa rullaamassa kiitoradalle, toinen yrittää penätä nihkeältä hammashoitolan vastaanottoihmiseltä tarkoittaako kiireettömän päivystyksen jono tuntia ja vai kolmea. Kolmannella on hammas lohjenut.
Kello 21.05, yhdellä kello on tuntia vähemmän, toinen istuu junassa 1,5 tunnin päässä kotona ja kolmas toivottavasti vetää sikeitä kotona.
Että tällä reseptillä lähdettiin tähän päivään. Huomenna on vielä mummi hätinä ja torstaina tulevat ihanat naapurit hätiin. Perjantaina jännätään tuoko sinivalkoiset siivet yhden ajoissa kotiin, jotta tämä ehtii hakea kolmannen eskarista ja toinen pääsee pikkujouluihin.
Nämä kuvaillun kaltaiset päivät ovat raskaita ja pakostakin saavat miettimään että tunteeko lapsi olonsa miten pahasti heittopussiksi perheen arjessa. Näitä ei onneksi ole mitenkään kuukausittain, mutta kuitenkin useampia vuodesta. Toki voi sanoa että ei se lapsi muusta tiedä koska tämä on aina ollut sitä meidän elämää. Joku saattaisi kuitenkin muistuttaa että se meidän kiireinen arkemme on tuon lapsen lapsuus.
Pakostakin miettii että miten lapsi nämä ajat muistaa. Maistuuko makaronilaatikko äidin työmatkoilta ja nakkikeitto päiviltä jolloin kumpikaan vanhemmista ei kotiudu ja ruokaa tarjoaa mummi (tämä siksi että lapsi rakastaa nakkikeittoa ja me vanhemmat ei niinkään). Toisaalta toivon että meidän mallilla lapsi oppii siihen että työt kuuluvat arkeen ja toisaalta myös sen että onnistuminen vaatiin panostamista.
Haluaisin kuitenkin että lapsi muistaa sen ettei vanhempien töiden vuoksi ikinä jätetty hänen asioitaan väliin. Ja että kun kotona ollaan niin vanhemmat eivät tee töitä. Työt vievät vanhemmat välillä pois hänen luotaan, mutta hänen luonaan vanhemmat eivät tee töitä.
Nojatuolimatka 