Lopun alkua

Siinä kohtaa kun arjen täyttää työt, opiskelu ja lapsen harrastukset ja puolison kanssa yhteyttä pidetään lähinnä WA-viesteillä, joilla koordinoidaan onhan joku päiväkodinportilla oikeaan aikaan,tuntuu ettei elämään juuri sillä hetkellä mahtuisi mitään lisää. Luonnollisti nämä on niitä hetkiä jolloin elämä pistää viitosen silmään ja tarjoaa vielä enemmän.

Meidän kissamuorilla taitaa nimittäin olla elo kääntymässä ehtoopuolelle.

Syksyn kiireessä olemme yllättävän usein löytäneet miehen kanssa vaihtamassa havaintojamme siitä onko kissalla kaikki okei ja nyt se on pakko myöntää että ei ole. Kun googlaa vanhenevan kissan toimintaa piirtyy vastauksista kuva, joka vastaa meillä asuvaa karvakorvaa ja niin kiva kuin sitä olisi tunkea päänsä puskaan niin nyt on pakko katosa totuutta silmiin ja varata aika eläinlääkärille.

Kissa muutti meille 11,5 vuotta sitten arviolta 2,5-vuotiaana. Kissan taustasta tiedetään sen verran, että ensimmäinen omistaja oli piessyt kissan pahasti ja toinen samasta osoitteesta pelastettu kissa jouduttiin lopettamaan, koska siitä ei enää kissaa tullut. Että laina-ajallahan tässä on meny periaatteessa reilu vuosikymmen. Vuosien saatossa kissa on kuntoutunut hyvin. Se luottaa meihin omiin ihmisiin ja on laajentanut jo omien ihmisten käsitteen koskemaan meidän perheemme ja äitini lisäksi myös veljeni perhettä. Nyt sitten meidän pitäisi kyetä olemaan sen kissan luottamuksen arvoisia ja huolehtimaan siitä, että kun aika on niin kissa saa hyvän lopun.

Sen olemme jo päättäneet, että jos kissan tila jossain vaiheessa menisi siihen että säännöllistä lääkitystä tarvittaisiin niin silloin on kissan aika mennä. Niin paljon kuin kissa meihin luottaakin niin se vihaa kuljetusta, kynsien leikkuita ja antaa hyvin pitkin hampain minun esim. harjata hänet. Tilanne, jossa kissa pitää päivittäin lääkitä tai esim. kissa vaatisi meidän apuamme henkilökohtaisesta hygieniastaan huolehtimisessa aiheuttaisi kissalle vain ylimääräistä stressiä. Sitä kun ei olla sylikissoja niin sitä ei sellaisiksi tulla elon ehtoopuolellakaan.

Ajatus kissattomuudesta satuttaa, mutta eniten se satuttaa kun ajattelee lasta. Perheen ainokaiselle tuo kissa on lähinnä sisarusta. Kissa on lapsen paras kaveri. Se ketä pitää aamulla silittää ensimmäiseksi ja illalla viimeiseksi ja jota ilman ei voi kuvitella lähtevänsäkään mökille mummin kanssa. Lapselle on nyt puhuttu, että kissa on vanha ja luopuminen voi olla edessä. Lapsi yhtä aikaa ymmärtää ja ei ymmärtä. Lapsi on kissalle vihainen, koska kissa jättää hänet ja toisessa hetkessä löydän lapsen keittiöstä pitämässä ruokakuppia sylissään, jotta kissan on helpompi syödä. Lasta huolestuttaa ajatus, että meidän ollessa useamman tunnin poissa kotoa kissaa tarkistavat naapurit hermostuttavat kissan ja eniten lasta pelottaa se ajatus, että jonain päivänä tulemme kotiin jossa kissaa ei enää ole.

Kissa on aina ollut suuri persoona. Sellainen, että se varmasti vallottaisi maailman jos sillä vain olisi peukalot. Kissan jälkeen tuntuu ettei mikään muu lemmikki voi tulla kyseeseen. Suuren persoonan jälkeen kuka tahansa hyvä tyyppi tuntuisi lähinnä laastarisuhteelta ja eläinen kohdalla se laastarisuhde olisi taas solmittava vuosikymmeneksi. En tiedä olisiko minulla sydämessä tilaa rakastaa uutta lemmikkiä. Lapsi ei taas näe muuta vaihtoehtoa kuin uuden lemmikin. Uuden eläinen joka täyttää edes osan siitä tilasta, jonka kissan lähtö jättää tyhjäksi. Itse toivon, ettei päätöksiä jouduta tekemään ihan vielä. Ja rapsutan karvaista korvantaustaa joka kerta ohi kulkiessani. Ja toivon, että minulla riittää rohkeutta tunnistaa se hetki jolloin kipeitä päätöksiä pitää tehdä.