Tänään vähän ennen viittä puhelin soi. Näyttö kertoi, ettei numeroa ole tallennettu, joten vastasin semivirallisesti nimelläni. Linja oli hetken aikaa hiljainen ja sitten sieltä kuului kirkkaalla äänellä ”Moi, mulle kuoriutui uusia Pokemoneja”. Vuoden mutsi ei siis ollut tallentanut lapsensa kännykkänumeroa mihinkään ja sieltä se mukula nyt mökiltä soitteli kuulumisiaan.
Miksi meillä sitten on eskaria aloitamassa olevalla lapsella puhelin jos äiti ei edes ole vaivautunut tallentamaan nimeroa? No siitä syystä, että jostain kumman syystä DNA:lla tuli halvemmaksi ottaa minun liittymäni rinnalle toinen palikkaliittymä kuin vain pitää yksin minun liittymääni. Otimme samalla kun itse vaihdoin puhelimen vaihdon yhteydessä operaattoria siis myös lapsen nimiin liittymän ja sujautimme sen minun vanhaan puhelimeeni. Puhelin liittymineen ehti kököttää useamman kuukauden olohuoneen hyllyssä, mutta Pokemon Go:n myötä lapsen puhelin lähti lomalla matkaan ja nyt kun lapsi jäi mummin kanssa mökille muistutimme, että aina saa soittaa jos on ikävä.
Hämmentävää on se, että nyt se lapsi sitten kanssa soitti. Tähän asti lapsi ei käytännössä ole koskaan halunnut puhua meidän vanhempien kanssa puhelimessa. Jonkun verran olemme pädillä soitelleen facetimepuheluita työmatkoillani, mutta noin muuten lapsi on kieltäytynyt jutustelemasta. Keskustelu oli hämmentävä. Lapsi nimittäin oli ihan kartalla ja puhui yllättävän selvällä äänellä.
Tässä kesän aikana lapsi on muutenkin tuntunut kasvaneen vuosia. Yhtäkkiä soittelun lisäksi haltuun on otettu kinkkisen takalukossa pidettävän kotioven avaaminen ja sulkeminen, autotallin oven käyttö ja lisääntyvät vaatimukset olla yksin kotona. Ja eskarivuosi on vasta alkamassa. Mitenhän isolta se lapsi tuntuu vuoden päästä kun nyt se tuntuu jo niin valmiilta maailmaan?
Nojatuolimatka 