Naapurini valmistui eilen kandiksi ja koska pitäähän sitä ihmisen saavutuksua juhlistaa kannettiin pihapöydälle tänään liina ja kasa kakkuja. Pari tuntia saimme nauttia auringonpaisteesta ennen sadepilvien iskemistä kimppuun ja teetä hörppiessä tajusin taas miten onnellinen olen siitä, että pihan toiselta puolelta löytyy ihmisiä joiden kanssa voidaan pistää parin Whatsapp-viestin jälkeen sponttaanit kakkukestit pystyyn.
Muutimme taloyhtiöömme 6,5 vuotta sitten ja sen jälkeen yhtiön lapsiperheiden määrä on moninkertaistunut. Alue vetää puoleensta monella tapaa samanhenkisiä ihmisiä ja kuten monessa muussakin Helsingin kaupunginosassassa on yhteisöllisyys ollut kaikki nämä vuode kasvussa. Nyt huomaakin hyvin sen miksi en missään kohtaa kotiutunut edelliseen kotiinkin. Vaikka asunto oli kuinka kiva puuttui ympäriltä ihmiset jotka saavat tuntumaan, että on kotona. Tosin tämän nykyisen kodin kohdalla se kotoisuuden tunne tuli jo pelkästä asunnosta. Miehellä oli aikanaan kova luotto vaimonsa makuun. Kävin näytössä yksin kesken työpäivää asuntoa katsomassa ja päätös ostamisesta piti tehdä suoraan, koska sisällä oli myös toinen tarjous. Mies pääsi näkemään ostamansa kämpän lopulta ensimmäistä kertaa vasta sen jälkeen kun olimme pankissa käyneet kaupat tekemässä. Onneksi se ensi vaikutelma piti ja edelleen joka kerta kun avaan pihan portin, kiipeän portaat toiseen kerrokseen ja ylitän kodin kynnyksen, tiedän tulleeni kotiin ja eipä tuolla toisellakaan lainanlyhentäjällä ole tainnut huonoja fiiliksiä tulla.
50-luvun kerrostalon noin 71 neliötä ovat tehokkaat, asunnossa kiertää valo kauniisti ja mittasuhteet sopivat täydellisesti rakastamiini vanhoihin huonekaluihin. Toki välillä haikailn työhuoneen perään ja olen jo mielessäni piirtänyt pohjakuvat siitä miten naapurin yksiön saisi yhdistettyä asuntoomme, mutta noin pääsääntöisesti meillä ei taida olla tästä asunnosta koskaan kiire minnekään.
Nojatuolimatka 