En ole juurikaan kevään ystävä. Parhaimmillaankin se on vaaleanvihreä ja haisee koirankakalle, mutta pahimmillaan se on viikkojen savotta katupölyä ja vielä vanhuuden päivinäkiin aamuöisin ympäri asuntoa hilluvaa kissaa. Yksi asia keväässä kuitenkin on ihanaa ja se on valo.
Keväinen valo maalaa mahtavia varjoja ja se tuo myös esiin asioita, joilta talven aikana on voinut sulkea silmänsä. Talon julkisivun rappauksessa ei nyt ole juuri mitään silmiltä suljettavaa vaikka kaupunginosa-arkkitehdin mukaan rappausjälki onkin vähän sieluton. Sain purra huultani, etten todennut, että kai se nyt on kun sielu jouduttiin jo myymään tonttivuokrakorotuksiin, mutta kun rakennusluvan kanssa oli muutenkin vähän vaikeuksia niin vittuileva taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja tuskin prosessia edistäisi muutenkaan.
Talon sisällä se valo kuitenkin on tehnyt tepposiaan ja viimeistään eilinen vierailu ystäväni avarassa kodissa käynnisti massiivisen Miksi helvetissä täällä asunnossa on niin paljon asioita, joilla ei ole omaa paikkaansa -romahduksen, jonka seurauksena asunto näyttää nyt itseasiassa vielä kamalamammalta. Sukelsimme makuuhuoneen kaappiin, josta tehdyistä löydöistä kuultuaan työkaverini epäili meidän joku kerta löytävän reitin Narniaan ja totesimme, että vuosi sitten meillä puhti järjestellä asioita taisi loppua juuri tähän kaappiin. Nyt kaappi on kuitenkin raivattu, samoin on kaivettu kaapeista kaikki lapselle pieneksi jääneet tavarat sekä inventoiu lelut.
Operaatio saa jatkoa ensi viikonloppuna kunhan saamme nyt olohuoneen vallanneet Ikeakassit ja jätesäkit siirrettyä eteenpäin. Vielä kun vaan itse pysytään kärryillä sen suhteen että mikä on a) myyntiin b) mökille c) talteen pojan muistojen laatikkoon d)tekstiilijätekeräykseen.
Nojatuolimatka 