Hallittua hysteriaa

11.2. vietettiin hätänumeropäivää ja asia oli pinnalla myös päiväkodissa. Tällä viikolla päiväkodista kotiin kulkeutui myös päivän teemaan kuulunut puuhavihko, jonka avulla lapsi oli oppinut  että hätänumero on 112 ja sinne pitää soittaa jos tulee tulipalo.

Tässä nyt kuitenkin on yksi pieni mutta matkalla. Aamun keskustelun myötä kun kävi selväksi, ettei tuo meillä asuva 120 senttiä ja rapiat pitkä tyyppi osaa soittaa puhelimella. Sinäänsä ei mikään ylläri, koska tyyppi ei juuri puhelimessa jaarittele vaikka toinen vanhemmista olisi viikon liesussa työasioissa. Että seuraavaksi varmaankin sitten opetellaan se, että miten käytetään puhelinta…

Ennen tuota oppituntia kuitenkin olisi ehkä tarpeen meidän vanhempien tsempata kuitenkin parissa jutussa. Kuten vaikka siinä ettemme säilyttäisi minun hartiatulehdukseen saamiani kolmiolääkkeitä olohuoneen sohvapöydällä lapsiperheen kodin turvallisuutta esittelevän lippulappusen päällä.

Tosin oman lapsen kanssa asia ei koskaan ole ollut ongelma. Jälkimmäisen puoliskon ensimmäisestä elinvuodestaan lapsi keskittyi tyhjentämään kirjahyllymme yhtä hyllyä, johon siirsimme tuon jälkeen hänen omat kirjansa. Noin muuten lasta ei vain kiinnosta. Se ei ole varsinaisesti mitään juoksee sakset kädessä -tyyppiä, joka heti kun vanhemmat selkänsä kääntävät olisi piirtämässä nimikirjaimiaan olkkarin seinään permanenttitussilla. Samoin pöydällä olevat kolmiolääkkeet saavat olla rauhassa, koska tyyppiä ei voisi yleensä vähempää kiinnostaa edes omat lääkkeensä puhumattakaan meidän vanhempien mömmöistä.

Aamulla kuitenkin tajusin, että tilanne ei aina ole näin ja ehkä meidän vanhempien olisi aika opetella toimimaan toisella tavalla. Lapsiperheen arjessa päivät ovat pitkiä ja vuodet lyhyitä ja reilun vuoden päästä tuo lapsi on kotona yksin. Ja ennen kaikkea, reilun vuoden päästä tuo kaveri on kotona yksin omien kavereidensa kanssa ja en haluaisi tulla lähiössämme tunnetuksi mutsina joka tutustutti alaikäiset kolmiolääkkeiden ihmeelliseen maailmaan.

Niin kiire minulla ei kuitenkaan vielä ollut, että olisin siirtynyt tässä vaiheessa jo sanoista tekoihin. Tuossa sohvapöydällä ne lääkkeet edelleen puoli vuorokautta kuvan ottamisenkin jälkeen möllöttää. Lapsen lehtinen kuitenkin napattiin alta pois, koska lapsi halusi luennoida meille vanhemmille sivusta, jossa esitellään mitkä kotoa löytyvät tavarat ovat leluja ja mitkä ei. Kirja ei kuulemma ole eli ainakin sillä rintamalla on kehitystä tapahtunut helmikuusta 2011. Yleensä todetaan, että tikulla silmään sitä, joka vanhoja haluaa muistella, mutta jos olet kiinnostunut kuulemaan mitä tapahtui helmikuiden 2011-2016 välisenä aikana suosittelen klikkaamaan vanhan blogin puolelle. Muuten jatketaan täällä. Uusi pohja, sama nainen ja samat huonot vitsit.